Harakka huttua keittää

Harakka huttua keittää

hännällänsä hämmentää

käyttää sulkakämmentä

antaa tälle

antaa tälle

antaa tälle

antaa tälle

tällepä ei riitäkään...

Tuttavani odottaa toista lasta. Hän valvoo öitä miettien, miten kykenee jakamaan rakkautta ja huomiota kahdelle lapselle. Jääkö toinen auttamatta vähemmälle? Tuleeko esikoinen mustasukkaiseksi vauvasta? Miten omasta sydämestään voi nyhtää loputtomasti äidillisyyttä?

Esikoiseni syntyessä koin äitiyden onnen ja tuskan valtavana mullistuksena. Kun sitten paria vuotta myöhemmin odotin toista lastani, olin mielestäni jo vanha konkari. Raskaudessa ja synnytyksessä ei ollut oikeastaan mitään uutta ja ihmeellistä. Äidinrakkauskin oli jo valmiina olemassa, vauva saisi vain tulla ja laittaa lusikkansa valmiiseen soppaan, ajattelin. Kun sitten katselin pikku tyttäreni silmiin ensi kertaa, sydämeni olikin pakahtua. Mitä minulle tapahtuu?! Minähän rakastun!

Lapsen syntyessä syntyy myös uusi rakkaus. Siitä huolimatta uusi haastava elämäntilanne, väsymys, pelot ja synnytyksen jälkeinen hormonimylläkkä verottavat voimia ja uskoa rakkauden mahtiin. Lastenlorussa harakka keittää huttua ja antaa tälle, tälle ja täle, mutta pienimmälle ei riittänytkään. Onkohan lorun tekijäkin kärsinyt synnytyksen jälkeisestä uskonpuutteesta? Jos pelkää ja epäilee rakkauden riittävyyttä, epävarmuus heijastuu nopeasti koko perheeseen. Onneksi rakkaus on ehtymätön luonnonvara. Äidinrakkaus ei ole vakion kokoinen pötkö, joka täytyisi pilkkoa pieniin osiin uusien lasten syntyessä. Rakkauden ei tarvitsekaan riittää, se elää ja lisääntyy, kun me elämme ja lisäännymme.

Perhelehdet kirjoittavat ahkerasti lasten mustasukkaisuudesta, neuvoloiden vihkoset kehottavat valmistelemaan lapsia vauvan tuloon kuin luonnonkatastrofiin. "Lapsella on oikeus tuntea vauvaa kohtaan vihaa", sanotaan jo ennen kuin mitään vauvaa onkaan. Kertooko kukaan, että lapsella on myös oikeus tuntea vauvaa kohtaan rakkautta? "Muistakaa helliä isompia lapsia, älkää osoittako vauvalle ylenpalttista hellyyttä sisarusten nähden." On tietysti hyvä, että ongelmiin on valmiiksi mietittyjä ratkaisuehdotuksia, mutta eikö pitäisi enemmän luottaa sisäsyntyiseen kiintymykseen. Lasten tunne-elämän kehitykseen pyritään liian helposti puuttumaan. Tilanne muistuttaa hyöty-yhteiskunnan tehokasta synnytystä: ongelmat hoidetaan ennen kuin niitä esiintyykään. Lapsen mustasukkaisuuden ennakoiva "hoito" saattaakin kääntyä itseään vastaan. Hyvityksenä tuleva hellyys ja takakireä "lupa olla rakastamatta" vie isoilta sisaruksilta sen onnen ja ylpeyden, johon heillä on sekä valmius että oikeus.

Kun pieni lapsi osallistuu vauvan odotukseen ja saa tutustua vauvaan heti omaan tahtiinsa, ei häntä tarvitse opettaa rakastamaan. Sisaruksenrakkautta voi kyllä houkutella esiin ja vahvistaa. Kun kertoo vauvan tulosta tuttaville, kannattaa korostaa, että meille syntyy ihan oma oikea vauvaveli tai -sisko pikku Petterille.

Pienelle lapselle on myös helpottavaa tietää, että huomion määrä ei ole yhtä kuin rakkauden määrä. On hetkiä, jolloin joku tarvitsee hiukan enemmän huomiota kuin toinen. Kaiken - ajankäytön, suukkojen, uusien sukkaparien - ei aina tarvitse mennä tasajakoon, jos lapsella on perusluottamus siihen valtavaan rakkauteen, jota vanhemmat häntä kohtaan tuntevat. Jopa itsekeskeinen kaksivuotias ymmärtää, että vauvan täytyy syödä, kun sillä on nälkä. Tosin välillä tuntuu siltä, että sillä siunaaman hetkellä, kun istuu imettämään vauvaa, isommat tarvitsevat sinua. Kerran lasten pyytäessä kesken imetyksen apua palapelin kokoamiseen laskin vauvan rauhallisesti lattialle ja kävelin kiirettä pitämättä palapelin ääreen. Vauva kiljui, maito virtasi ja sydäntäni puristi, mutta aloin etsiä kulmapaloja muina miehinä. Lapset hätääntyivät: "Äiti, Elli itkee, mene antamaan sille maitoa!" Lapset saivat itse huomata vauvan tarpeet, ja sen jälkeen imetys sujui enimmäkseen rauhallisissa merkeissä.

Meidän perheessä lapset seurasivat läheltä myös raskauden mukanaan tuomia epämukavuuksia. Välillä mietin, onko oikein kuormittaa lasten mieltä turvotuksella, ennakoivilla supistuksilla ja yliaikaisuuden kärsimättömyydellä. Lapset saivat kuitenkin myös nähdä, miten hankaluuksista selvittiin, ja miten vauvan saamiseksi on käytävä läpi keljujakin aikoja. He tiesivät myös synnytyksen tekevän kipeää. Nuorimman lapsemme syntyessä lapset halusivat ehdottomasti olla mukana, ja meidän perheen elämäntyyliin ja -tilanteeseen se sopikin, sillä suunnittelimme kotisynnytystä. Vauvan tehdessä matkaansa aamuyön tunteina valmistuin itsekin henkisesti siihen, että koko perhe jakaisi tämän syntymäkokemuksen. Herätimme lapset noin kaksikymmentä minuuttia ennen pikkusiskon liukumista synnytysaltaan lämpimään veteen. Doulani oli läsnä, mikäli joku lapsista olisi tarvinnut ylimääräistä aikuista seuraukseen. Kaikki kävi kuitenkin rauhallisesti, ja lapset suhtautuivat asiaan luontevasti. Uskon, että meillä perhesynnytys antoi sisarusrakkauteen ylimääräisen "lisäbonuksen". Tietysti on muistettava, että perheet ovat erilaisia. Jossain toisessa perheessä synnytys saattaisi olla ahdistava kokemus lapsille. Tärkeintä on etsiä juuri oman perheen näköinen elämys siitä, miten vauva muuttaa meille.

Kun vauva on syntynyt, on ihanaa ihastella vauvaa yhdessä sisarusten kanssa. Vauvalle osoitettu hellyys ei ole pois toisilta, vaan päinvastoin antaa heille jotain hyvin tärkeää: mallin rakkaudenosoituksille. Kun sitten koppaa isomman lapsen syliinsä, hän tietää saavansa aitoa rakkautta ei syyllisyyden sävyttämää "hyvitystä" vauvan saamasta huomiosta. Isomman lapsen vauvakuvat kaivetaan esiin - ei siksi, että että pitäisi hampaat irvessä todistella, miten häntäkin sentään rakastettiin, vaan siksi, että vauvakuvia on mukava katsella. Lapsi nauttii etsiessään yhdennäköisyyksiä itsensä ja vauvan välillä tai nähdessään, miten vauvakin sitten aikanaan kehittyy. Rakastaessaan itseään pienenä, avuttomana pallerona lapset rakastavat automaattisesti myös vauvaa.

Itsensä rakastamisesta ja hyväksymisestä saa jokainen loruharakan ongelmasta kärsivä äitikin keitokseensa uuden, pikantin säväyksen. Näin saadaan huttua, joka vain lisääntyy, kun sitä nauttii.

Hanna Hirvonen
hanna.hirvonen@nic.fi