Synnytyksen historiaa - pystyasennosta potilaaksi makaamaan ja takaisin

Ennen lääketiedettä

Kun yritetään hahmottaa, mikä on lajimme homo sapiens sapiensin lajityypillistä käyttäytymistä jälkeläistemme synnyttämisessä, on laajennettava katsantokantaa reilusti nykyisen länsimaisen kulttuurimme ulkopuolelle. Me olemme näet niin kauas luonnostamme erkaantuneita.

Synnyttämistavoista on varsin niukasti esihistoriallista tietoa saavutettavissa esimerkiksi arkeologian keinoin. Katse onkin käännettävä ensinnäkin kädellisten sukulaislajiemme tutkimuksen puoleen ja ennen kaikkea kulttuuriantropologiseen tutkimukseen alkuperäiskansojen piiristä. Alkuperäiskansat kun toteuttavat edes hiukan enemmän lajimme luontaisia tapoja. Etologian eli eläinten käyttäytymistutkimuksen hyödyt ovat kyllä nimenomaan synnytysasiassa niukat, koska isoimmatkin kädellislajit synnyttävät huomattavasti ihmislasta pienempiaivoiset jälkeläisensä paljon helpommin, suoremman synnytyskanavan kautta. Ihmisapinanaaraat eivät siksi pääosin tarvitse avustusta synnytykseensä ja komplikaation riskit ovat paljon ihmisen synnytyksiä vähäisemmät. Ihmislasten on Meredith F. Smallin mukaan synnyttävä suuren aivojen koon vuoksi eräänlaisena evoluution kompromissina muutaman kuukauden ennen aikaisena ja pystyasennon vuoksi syntymäreitistä naisten lantiossa on tullut mutkainen. Tämä tekee synnytyksistä vaarallisempia ja naiset tarvitsevat laumatovereiden apua synnytyksessä.

Kulttuuriantropologinen vertaileva tutkimus alkuperäiskansojen keskuudessa eri puolilla maailmaa on osoittanut, että niiden synnytyskulttuureissa on yhteisiä, usein esiintyviä piirteitä. Näitä piirteitä ovat liikkumaan auttaminen avautumisvaiheessa, pystyssä tai kyykyssä ponnistaminen, tukihenkilön mukana olo synnytyksessä, naisen eristäminen ja erityinen hoivaaminen sekä ennen synnytystä, sen aikana kuin sen jälkeenkin.

Liikkumaan auttaminen synnytyksen avautumisvaiheessa on sen verran vastikään katoamisuhan alle joutunutta kansanperinnettä, että elossa olevat isomummomme voivat vielä sen suomalaisena käytäntönäkin muistaa. Maalaistaloissa vielä 1930-luvun Suomessa synnyttäjää oli yleisesti tapana taluttaa kainaloista ja kävelyttää ympäri taloa tai vuodenajasta riippuen pihapiiriä.

Pystyssä tai kyykyssä synnyttämisestä on löydetty eri puolilta maailmaa lukuisia maalauksia ja piirroksia, jotka osoittavat tavan olleen varsin vallitseva alkuperäiskansojen keskuudessa. Yleensä synnyttäjä tuskin on kuitenkaan seissyt tuetta, vaan nojannut joko toisiin ihmisiin tai puihin tai muihin tukiin. Nykypäivän suomalaissairaaloissakin pystyasennoissa ponnistamista kokeilleet naiset kertovat kokemuksinaan, että tukevan maan tunteminen jalkojen alla sekä painovoiman apu tekevät pystyponnistamisesta helppoa, itse asiassa lähes itsestään kohdun hoitamaa toimintaa.

Tukihenkilöinä on kautta aikain ja kulttuurien toiminut yleensä naisia, joko lähipiirin synnyttäneitä naisia tai erillisesti paikalle kutsuttuja synnytysten hoitoon perehtyneitä naisia. Raskaus, synnytys, imetys ja vauvanhoito on luonnollisista, biologisista syistä liitetty nimenomaan naisten kulttuuriin ja miehet on suljettu pois tästä maailmasta. Kuitenkin myös piirroksia miestukijasta tunnetaan ainakin eräältä pohjoisamerikkalaiselta kansalta. Syynä saattaa olla esimerkiksi se, että erityisesti ponnistettaessa mies jaksaa kannatella synnyttäjää yksinkin? Myös isyyden vahvistuminen synnytykseen osallistumisella on ehkä saattanut olla syynä miestukihenkilöihin?

Synnytystä odotellessa ja sen aikana on pyritty mahdollistamaan äideille synnytysrauha eristämällä ja hoivaamalla naista ja erityisesti suojaamalla häntä häiriöiltä. Monissa perinteisissä kulttuureissa tunnetaan erimerkiksi tietty tila, kuten teltta tai kota, jonne raskaana oleva vetäytyy odottamaan synnytystä ja jossa hän myös synnyttää ja viettää lapsivuodeajan eli ensipäivät tai jopa viikot.

Lapsivuodeajan rauhoittamisessa kyse on hoivariitistä, jossa muut naiset huolehtivat synnyttäjästä, ruokkivat häntä ja auttavat matkalla uuteen äitiyteen. Monissa alkuperäiskulttuureissa lapsivuodeaikana nainen vapautettiin muista velvollisuuksista. Tuo resurssien keskittäminen imetykseen, vauvaansa tutustumiseen ja hänen hoivaamiseensa on tapa, joka saisi mielestäni tehdä täysivaltaisen paluun myös nykykulttuuriimme. Tapa oletettavasti alkoi kadota maatalouskulttuurissa, jossa alettiin elää vähitellen alkuperäiskansojen 15–30 hengen ryhmiin verrattuna yhä pienemmässä ihmisryhmässä päätyen lopulta ydinperheeseen, jossa vastasynnyttänyt äiti saattoi olla saman katon alla ainoa työikäinen nainen ja siksi velvoitettu palaamaan talon askareisiin heti kun pystyi seisomaan. Suomessa on etenkin maaseudun rahvaalla jo viimeistään 1800-luvun tietojen mukaan ollut se tilanne, ettei vastasynnyttäneelle naiselle ole ollut mahdollista järjestää mitään pitkää lepoaikaa vauvan kanssa.

Eurooppalainen synnytys

Keskiajalta tunnetaan puupiirroksia, joissa ponnistetaan synnytystuoleissa pystyasennossa. Nähtävästi ensimmäinen tunnettu selinmakuusynnytys oli Aurinkokuningas Ludvig XIV:n rakastajattaren synnytys Versailles'ssa 1600-luvun puolivälissä. Syy siihen, että lääkäri määräsi synnyttäjän makuulleen oli se, että kuningas halusi nähdä lapsensa syntymän aitiopaikalta sängyn päädystä. Pystyasennossa synnyttäminen lienee kuitenkin pysynyt vielä pitkään enemmistön tapana. Kuten vauvan nukuttaminen omassa sängyssä ja huoneessa, myös makuusynnytykset olivat siis villitys, joka sai alkunsa aivan rikkaimman eliitin päähänpistoksesta ja levisi vähitellen koko kansan keskuuteen, koska köyhemmillä kansanosilla on perinteisesti ollut tapana pyrkiä matkimaan rikkaampia.

Tämä historiallinen muutos pystyasennosta makuultaan synnyttämiseen on mielestäni yksi eurooppalaisen synnytyskulttuurin suurimpia tragedioita. Makuultaan ponnistaminen on naisen anatomiset ominaisuudet huomioon ottaen luonnotonta ylämäkeen ponnistamista, koska naisen synnytyskanava kaartuu loivasti taaksepäin, eli makuuasennossa ylöspäin. Lukemattomat länsimaiset naiset viimeisen parin vuosisadan varrelta voisivat kertoa siitä, kuinka makuuasento ja liikkumattomuus vahvistavat valtavasti supistusten aiheuttamaa kipua ja tekevät ponnistusvaiheesta tuskaisen, pitkittyvän, synnyttäjältä enemmän aktiivista lihastyötä vaativan sekä repeämiselle altistavan. Makuuasento on kuitenkin yleistynyt sitten Ranskan kuninkaan rakastajattaren niin yleiseksi, ettei monikaan nainen enää ymmärrä syyttää makuuasentoa tuskistaan. Sen sijasta koko synnytys on kulttuurissamme makuuasennon seurauksena demonisoitunut ja muuttunut hirvittäväksi painajaiseksi, josta kerrotaan toinen toistaan hurjempia kauhukertomuksia sukupolvelta toiselle.

Vielä traagisemmaksi tarinan nähdäkseni tekee se, että eurooppalaiset synnytystavat ja synnytyslääketiede on levinnyt imperialismin eli siirtomaavallan myötä koko maailmaan, aivan kuten muukin länsimainen kulttuuri. Lukemattomissa maissa, jossa eurooppalaisten tuloon saakka olivat säilyneet hyvinvoivina ja voimakkaina naisen oman kehon synnytysvoimaa hyödyntävät ja siihen uskovat synnytysperinteet, tapahtui suuri muutos kohti länsimaisia sairaalasynnytyksiä.

Modernin lääketieteen vaikutus

1800-luvulla länsimainen koululääketiede eli mieslääkärit alkoivat vaikuttaa yhä enemmän synnytyskulttuuriin. Makuuasentoon passitettiin synnytyslaitoksissa aina, olihan selvää, että potilaat makaavat pedeissään. Makuuasento tuotti monenlaisia komplikaatioita, erityisesti synnytyksen hidastumista, kovia tuskia ja ponnistusvaiheen pitkittämistä. Noiden komplikaatioiden hoitoon kehitettiin synnytyspihdit ja koska tuskia pidettiin epäinhimillisinä ja kauheina, rikkaiden keskuudessa eetterillä nukuttaminen koko synnytyksen ajaksi yleistyi Euroopassa nopeasti. Naiset alistettiin siis täysin passiivisiksi potilaiksi, jotka eivät olleet tajuissaan, kun lääkäri kiskoi lapsen ulos.

Mikäli nainen säilyi hengissä itse synnytyksen ajan, oli suuri todennäköisyys kuolla lapsivuodekuumeeseen synnytyslaitoksella. Jälkitulehdusten suurin aiheuttaja oli huono hygienia, kunnes vähitellen käsihygienian merkitys huomattiin ja lääkärit lakkasivat levittämästä kohtutulehduksia tekemällä sisätutkimuksia äideille likaisin käsin.

On kuitenkin muistettava, ettei lääketieteen vaikutus ole ollut läpeensä negatiivinen. Ennen modernia länsimaista synnytyslääketiedettä lapsi- ja äitikuolleisuus Euroopassa oli huomattavasti nykyistä suurempaa. Asentovirheet, ahtaat lantiot, kaksos- ja keskossynnytykset ja monet muut synnytykseen luonnollisesti liittyvät riskit tarkoittivat ennen paljon suuremmalla todennäköisyydellä joko synnyttäjän tai vauvan tai pahimmassa tapauksessa molempien menehtymistä. Keisarinleikkauksella, synnytyspihdeillä, keskoskaapilla ja muilla lääketieteellisillä keinoilla pystytään pelastamaan henkiä, jotka muuten olisi menetetty.

Kaiken kaikkiaan lääketieteen vaikutuksen suurin haaste on siinä, miten sairaalassa synnyttäjistäkin tulee potilaita ja synnytyksistä sairauteen verrattava, lääkehoitoa ja toimenpiteitä vaativa tila. Lääkärit ja hoitajat koulutetaan näkemään riskejä, pelkäämään pahinta ja olemaan valppaana, mikä onkin välttämätöntä sairauksien hoidossa. Normaali, matalan riskin synnytys on kuitenkin luonnollinen tapahtuma, joka sujuu todennäköisimmin turvallisesti sekä äidin että vauvan kannalta, jos siihen puututaan mahdollisimman vähän. Sairaala on laitos, jossa on tietyt toimintatavat, rajoitteet tilojen ja henkilöstön määrän puolesta ja niin edelleen. Siksi tuon laitoksen sisällä on vaikeaa antaa synnytyksen edetä omaan tahtiinsa ja kiusaus nopeuttaa synnytystä, tarjota (tai pyytää) lääkkeellistä kivunlievitystä ja tehdä ylimääräisiä tutkimuksia on suuri.

Lääketieteellisen puuttumisen haittavaikutuksiin herääminen

Ensimmäinen eurooppalainen synnytyssairaala, jossa herättiin kritisoimaan lääketieteellis-teknologisen synnytyskulttuurin haittoja, oli 1960-l. Pithiviersin klinikka Ranskassa ylilääkärinään Michel Odent. Klinikalla alettiin kyseenalaistaa muun muassa synnytyspöydällä kirkkaissa valoissa selällään makuuttaminen ja ponnistuttaminen, lääkärin läsnäolo, lääkkeiden runsas käyttö sekä lukuisia yksityiskohtia äidin ja vauvan kohtelussa. Klinikalla huomattiin, että synnytykset sujuivat paljon vähemmillä komplikaatioilla ja paljon turvallisemmin, kun synnyttäjän luona oli pääasiassa vain kätilö, häntä kehotettiin liikkumaan ja ääntelemään vapaasti ja synnytyshuoneista tehtiin hämäriä ja kodinomaisia. Kivunlievitykseksi tarjottiin synnyttäjän oman toiminnan lisäksi lähinnä vesiallasta, hierontaa ja muita lääkkeettömiä keinoja. Sektio- ja imukuppisynnytysluvut sekä vastasyntyneiden tehohoidon tarve oli 1970-luvulle tultaessa Pithiviersissä poikkeuksellisen pientä muihin ranskalaissairaaloihin verrattuna. Sana levisi ja klinikalle tultiin synnyttämään kaukaa, jopa ulkomailta.

Nykykulttuurissa edelleen radikaaleja kommentteja ja keskustelua herättävä Odent on myös vastavirtaa siinä suhteessa, etteivät isät tai miehet yleensäkään hänen mielestään kuulu synnytyshuoneeseen harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Hänestä synnyttäjän oma keskittyminen ja itsensä kuunteleminen toteutuu parhaiten, jos ympärillä on mahdollisimman vähän ihmisiä, joiden mielipidettä omasta toiminnastaan synnyttäjä miettii.

Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa nousi 1970-luvulta lähtien aktiivisen synnyttämisen liike keskushahmonaan muun muassa Janet Balaskas, jonka kirjoja on suomennettukin. Pithiviersin ja hippiliikkeen luonnonmukaisuutta korostavan aatteen innoittamana tämä liike alkoi levittää länsimaisille äideille tietoa vaihtoehtoisista synnyttämistavoista. Lähtökohdaksi nostettiin äidin omien toiveiden tukeminen ja vaihtoehtojen tarjoaminen, jotta mielikuva selällään sairaalasängyssä makaavasta synnyttäjästä saataisiin vihdoin syrjäytettyä. Näitä konkreettisia vaihtoehtoja tarjoamaan perustettiin niin sanottuja ABC-keskuksia, Active Birthing Center = Aktiivisen synnyttämisen keskus. Samoin alettiin tukea äitejä, jotka valitsivat tietoisesti kotisynnytyksen, veteen synnyttämisen sekä poistumisen sairaalasta mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen eli polikliinisen synnyttämisen. Liike on levinnyt myös Suomeen 1980-luvulla ja nykyään sitä edustaa Aktiivinen synnytys ry.

Erilaisten synnytyskulttuurien ääripäät

Ääriesimerkki lääketieteellis-teknologisesta synnytyskulttuurista lienee Brasilia: rikkaiden käyttämissä yksityissairaaloissa sektioprosentti jopa lähes 90%. Siellä tehdään sektioita myös ennenaikaisesti kosmeettisista syistä eli viimeisten viikkojen raskausarvilta säästymiseksi! Imetystä ei tueta lainkaan, ensinnäkin koska niin monilla synnyttäjillä on jo nuorena otetut silikoni-implantit ja toisekseen siksi, että imetyksen ajatellaan pilaavan rintojen ulkonäön.

Toinen ääripää on humanistinen Alankomaat, jossa noin 1/3 synnytyksistä on edelleen kotisynnytyksiä. Ambulanssin voi saada kotipihaan synnytyksen ajaksi päivystämään ja sairaaloiden yhteydessä on ABC-keskukset matalan riskin synnytyksiä varten.

USA on ehkä suurimman vaihtelun maa: eri vaihtoehdoista valitsemalla ja yksityispalveluista maksamalla voi saada millaisen synnytyskulttuurin tahansa suunnitellusta sektiosta avustamattomaan kotisynnytykseen, jossa paikalla on siis vain synnyttäjä ja hänen puolisonsa.

Suomalainen synnytyskulttuuri

Maatalousvaltaisessa suomalaisyhteiskunnassa toiseen maailmansotaan asti kotisynnytykset olivat vallitseva synnytyksen muoto ja mahdollisimman lyhyt lepoaika synnytyksen jälkeen oli elämän realiteetti monille naisille. Anna Hiiranen -nimisen maalaiskätilön muistelmissa 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta kuvataan sitä, kuinka äidit pyrkivät mahdollisimman vähän vaivaamaan ketään muita, ainakaan kallista ammattilaiskätilöä synnytyksillään ja kuinka moni lupaili synnytyskipujensa välistä nousevansa takaisin työntekoon heti kun vauva vain olisi maailmassa. Olot olivat monissa rahvaan kodeissa varsin vaatimattomat ja tietous esimerkiksi hygienian perusasioista oli vajavaista ja siksi tulehdukset olivat alati riskinä synnytysten yhteydessä ja niiden jälkeen. Ammattikätilöitä oli vielä kovin vähän ja lapsenpäästäjät eli itseoppineet kylän naiset olivat yleisin tukihenkilö synnytyksessä.

1800-luvulta lähtien Euroopassa ja maailmansotien väliseltä ajalta lähtien Suomessakin alkoi kaupungeista lähtien olla yhä enemmän (mies)synnytyslääkäreitä ja sairaalasynnytyksiä. Synnytysten siirrosta sairaaloihin tehtiin tietoinen projekti, jonka seurauksena oli onnistunut kuolleisuuden pienentäminen ja suurimman osan synnytyksistä siirtäminen 1950-luvulta lähtien sairaalaan. Olennainen muutos oli myös 1940-l. lähtien systemaattisesti rakennettu neuvola- ja synnytyssairaalaverkosto, jonka piiriin kaikki äidit pakotettiin.

Näiden muutosten seurauksena 1950-80-luvuilla Suomessakin tuli vallalle lääketieteellis-teknologinen synnytyskulttuuri, jossa synnytyksiä hoitavat yleensä kolmivuorotyötä tekevät naiskätilöt mieslääkärien alaisina. Toki nykyään synnytyslääkäreiden joukossa on yhä enemmän naisia, mutta yleistäen heidän näkemyksensä synnytyksestä jatkavat mieslääkäreiden riski- ja toimenpidekeskeistä näkemystä synnytyksistä. Onneksi poikkeuksiakin löytyy lääkärikunnasta!

Kuten jo aiemmin mainittiin, 1980-luvulla aktiivisen synnyttämisen liike rantautui Suomeenkin ja 1990-2000-luvulla naislähtöisempi ja aktiivisempi synnytyskulttuuri on saanut jalansijaa. Tämän seurauksena eri synnytyspaikkojen väliset erot kasvaneet selvästi. ”Pehmeimpiä” eli positiivisimmin aktiiviseen synnyttämiseen suhtautuvia ovat muun muassa nyt lakkauttamispäätöksen kohteeksi joutunut Tammisaaren sairaala sekä Pirkanmaalla Vammala ja Pohjois-Pohjanmaalla Oulaskankaan sairaala Oulaisissa. Lääketieteellis-teknologista kulttuuria vahvasti edustava toinen ääripää taas ovat yliopistosairaalat, koska niihin keskitetään riskisynnyttäjät, ja sen myötä niissä nähdään synnyttämisen vaarallisia puolia jatkuvasti. On varsin inhimillistä, että tämä johtaa herkästi turhaankin varovaisuuteen ja puuttumiseen synnytyksen kulkuun silloinkin, kun se ei olisi tarpeen. Ylivarovaisuusongelmaa vain pahentaa se, että Suomeenkin on rantautunut ikävä tapa Yhdysvalloista, jossa syytetään lääkäriä ja jopa nostetaan oikeussyytteitä, jos synnytyksessä tapahtuu jokin traaginen komplikaatio.

Nykytrendeihin suomalaisessa synnytyskulttuurissa kuuluu tällä hetkellä pienten synnytysyksiköiden lakkauttaminen talous- ja turvallisuussyihin vedoten. Tämä pakottaa kauempana isoista kaupungeista asuvia äitejä sekä myös kaupunkisairaaloiden ruuhkia pelkääviä lähiseudun äitejä varhaisempaan sairaalaan lähtöön. Se myös suurentaa jäljelle jääviä yksiköitä heikentäen mahdollisuutta tuntea henkilökuntaa ennalta, päästä tutustumaan osastoihin ja vahvistaen siten lääketieteellis-teknologista kulttuuria entisestään. Ruuhkautuvissa isoissa yksiköissä herkästi joudutaan nopeuttamaan synnytysten kulkua ja esimerkiksi puuttumaan lapsentahtiseen ensi-imetykseen vain, jotta saataisiin kaikki äidit saliin asti synnyttämään käytäviltä odottamasta. Kätilöiden ja lääkärien paineet ja väsymys kasvavat, mikä entisestään lisää riskiä negatiivisiin kohtaamisiin aktiivisten synnyttäjien ja henkilökunnan välillä.

Joidenkin kätilöiden keskuudessa Suomessakin on kiinnostusta työjärjestelmän muutokseen esimerkiksi brittiläiseen malliin, jossa sama kätilö hoitaa raskaudenseurannan, synnytyksen ja jälkikäynnit, mutta muutos vaatisi suuren palkka- ja työehtouudistuksen. Suomessa ei tällä hetkellä myöskään ole eurooppalaisen ja amerikkalaisen mallin mukaisia ABC-keskuksia matalan riskin synnyttäjillä sairaaloiden yhteydessä lukuun ottamatta Kätilöopiston Haikaranpesä-osastoa Helsingissä. Yksityiselle ABC-keskukselle olisi varmasti Uudellamaalla suuri kysyntä etenkin nyt Tammisaaren synnytysosaston lakkauttamispäätöksen myötä. Kotisynnytyksiä ja niitä hoitavia kätilöitä Suomessa on vähän ja järjestelyt ovat pitkälti perheen vastuulla. Aktiivinen synnytys ry auttaa kotisynnytyksestä haaveilevia tarjoamalla tietoa, vuokraamalla allasta, jakkaraa ja muita tarvikkeita sekä pyrkimällä vaikuttamaan kulttuuriin kotisynnytyksiin positiivisemman asenteen löytymiseksi.

Kaiken kaikkiaan suomalainen synnytyskulttuuri on yhtä kahtiajakautunut kuin vauvanhoito- ja lapsenkasvatuskulttuurikin. Kuilua erilaisten synnytyskulttuurien välillä olisi hyvä saada kavennettua niin, että kaikki äidit saatettaisiin tietoisiksi muistakin kivunlievitysmahdollisuuksista kuin epiduraalista ja muista lääkkeellisistä keinoista sekä toisaalta, jotta tarpeellinen ja hyödyllinen lääketieteellinen apu olisi saatavilla myös aktiivisempaa ja luonnonmukaisempaa vaihtoehtoa kaipaaville. Kiintymysvanhemmuusperheet-yhdistys ja Aktiivinen synnytys ry tulevat toivon mukaan tekemään tulevaisuudessa aktiivista yhteistyötä näihin tavoitteisiin pääsemiseksi!

Katri Pääkkö-Matilainen