Matka Äidiksi, matka naiseksi...

Tämä tarina täytyy aloittaa hieman kauempaa... Se alkaa 90-luvun
loppupuolelta suvusta, jossa ylipäätään käytetään selkeää maalaisjärkeä ja
ollaan vauvamyönteisiä, meidän suvustamme. Meillä naiset ovat luonnostaan
tukeneet aina toisiaan ja kannustaneet imetykseen sekä vauvantahtisuuteen.
Niinpä minäkin, 19 vuotias ensikertalainen, läksin luottavaisin mielin
matkaan esikoistani synnyttämään... Mielessä väikkyi kuvia ihanasta
ammeesta, aktiivisesta omaehtoisesta liikkumisesta, joka lievittäisi
synnytyskipuja ja paljosta paljosta muusta. Olin valmentautunut aktiiviseksi
luomusynnyttäjäksi ja mukanani oli pitkä lista ehdottomuuksia, lähes
valmiiksi suunniteltu käsikirjoitus täydellisetä MINUN synnytyksestäni,
mutta toisin meni...

Ensimmäinen lapsi syntyi syöksyllä 3,5 tunnissa lähinnä kaaosmaisissa
tunnelmissa. Ei puhettakaan altaista, ei kivunlievittämisestä omalla
tehokkaalla rentoutumisella tai muutenkaan. Sairaalan henkilökunta ei
ymmärtänyt nuoren äidin olevan tosissaan synnyttämässä ja niin päädyimme
synnytyspöydälle seljälleen maailman luonnottomimpaan asentoon väsyneen
kohdun kera. Vauva syntyi 9 minuutissa, mutta ponnistusvaiheessa kohtu ei
enää jaksanut supistella toivotulla lailla ja ponnistaminen jäi enemmän
taikka vähemmän synnyttäjän työksi... Mieleen jäi aivan hyvästä syystä
lähinnä päälimmäiseksi tunteeksi hallinnan menettäminen ja onnellisuus
siitä, että ylipäätään selvisimme molemmat, vauva ja minä, hyvissä voimin
tuosta koitoksesta.

Toisen lapsen odotusaikana en miettinyt asioita juuri ollenkaan, en
uskaltanut. Synnytyspeloksi sitä kai voi kuvailla. Ennenaikaiset supistukset
ja kohdunsuun liian aikainen avautuminen tekivät sairaalahuoneet jo
varhaisilla viikoilla tutuiksi ja siksi tuntuikin luonnolliselta, että
synnytys saatettiin käyntiin tipalla ja myöhemmin kalvojen puhkaisemisella.
Kuten arvata saattaa, seurauksena oli edellistä rajumpi syöksysynnytys,
henkisten mustelmien lisäksi myös vauva oli mustelmilla! Ja jälleen kerran
ponnistusvaiheessa uupunut kohtulihas ei jaksanut. Päätin visusti, ettei
minun tarvitse enää koskaan ryhtyä tähän ilman etukäteen asetettuja
epiduraaleja ja vuorenvarmaa kipulääkityssuunnitelmaa...  En tahtonut
missään nimessä enää lapsia.

Kolmas raskaus alkoi lupaa kysymättä. Heti alussa iski kauhea, masentava,
musertava pelko. PELKO omasta selvitymisestä, vauvan selvitymisestä,
nopeasta synnytyksestä sekä siitä, että tapahtuisi jotain todella pahaa.
Olin väsynyt, uupunut, hermoraunio... Ei puhettakaan, että olisin tuntenut
itseni naiseksi tai synnytyksen luonnomukaiseksi kokemukseksi! Mielessä oli
vain kauhistuttava ajatus siitä, että saattaisin todellakin KUOLLA ja tämä
pelko tarttui mieheen, lapsiin, ystäviin... Kylvin pelkoa ympärilleni ja
totesin: joukossa kauhu tiivistyy! Suurin pelko mielessä oli ponnistusvaihe.
Olin aivan varma, että vauva juuttuisi synnytyskanavaan, vuotaisin kuiviin,
olin kadottanut tyystin oman sisäisen rauhani sen tosiasian suhteen, että
maailmassa edelleen syntyy suurin osa vauvoista muualla, kuin steriilissä
sairaalassa.

Näin jälkikäteen ajatellen voisin sanoa, että olin modernin synnyttäjän
perikuva; kadottanut yhteyteni luontoon, sisäiseen ääneen ja luottamukseen,
että itse, synnyttäjänä voisin vaikuttaa tilanteeseen saatikka sitten
selvitytyä siitä ilman sairaalaa. Toivoin imukuppia, epiduraalia,
käynnistystä, kipulääkettä, puudutuksia, tiputuksia ja kaikenvaran
varakeinoja ympärilleni puhumattakaan erikoissairaanhoidosta,
sairaanhoitajista ja jatkuvasta monitoroinnista... Kuulostaa paniikilta ja
sitä se olikin. Aiemmat huonot kokemukset ajoivat minut tilaan, jossa
jouduin toteamaan, etten selviäisi raskaudesta loppuun saakka, mikäli en
kohtaisi asioita.

Peloilla on tapana lisääntyä, jos niitä juoksee karkuun. Ainoa oikea tapa
kohdella pelkoa, oli se sitten järjellinen taikka järjetön, on mennä sitä
vastaan. On otettava selvää, mitkä ovat mielen kauheimmat kauhukuvat ja sen
jälkeen selvitettävä asiantuntijoiden voimin, voivatko ne todella toteutua.

Niinpä aloitin oman 9 kuukauden matkani modernista lääketieteen ihmeestä
kokonaiseen äitiyteen, naiseuteen ja uuteen aikaan. Aloitin
eheytymisprosessini tunnustaen tosiasioita, joita en voisi muuttaa ja
muuttaen kaiken sen, mitä voin. Minun kohdallani se tarkoitti matkaa
aktiivisen synnytyksen sivustoille, jotka tosin olivat jo aiemminkin tutut,
kotisynnytysvideoihin, avustamattoman synnytyksen tutkimiseen ja siihen
johtopäätökseen, että minussa itsessäni on kaikki viisaus, joka ohjaisi
syntymää juuri oikeaan suuntaan. Minussa itsessäni oli sisällä se hiljainen
ääni, joka toimi parhaana valmentajana perheemme kohdalla ja joka lopulta
johdatti meidät perheellemme sopivimpiin raktaisuihin.

Luin paljon tietoa ja kertomuksia naisista, jotka olivat kokeneet
synnytyksen orgastisena tuntemuksena. Löysin kertomuksia siitä, miten nainen
voi jopa itse ottaa kopin omasta, syntyvästä vauvastaan. Mietin synnytystä
rauhoittavia menetelmiä ja rauhoitin itseäni. Aloin tutkia
ponnistamisasentoja ja kokeilin kotona, mikä minusta tuntuu luonnolliselta.
Tutustuin painovoiman apuun ja sain paljon tietoa asioista, jotka olivat
painaneet mieltäni. Opettelin tuntemaan kehoni. Opettelin syvempää
meditaatiota, rentoutumista ja etsin sisäistä naista itsestäni; sitä
alkuvoimaa, joka on ohjannut meitä vuosituhansien ajan, kauan ennen
lääkintataidon syntymistä. Toisin sanoen, opettelin tuntemaan sekä
hyväksymään itseni ja kehoni. Opettelin hyväksymään luonnon luomisvoiman ja
kohtasin yhä uudelleen ja uudelleen mielessäni Syntymän voiman.

Samalla tämän prosessin myötä aloin hyväksyä tulevan lapseni. Aloin
suhtautua häneen myönteisemmin ja totesin, ettei missään raskaudessa aiemmin
ollut ollut näin kiinteää yhteyttä syntymättömään. Yllätin jopa itseni
eräänä päivänä hyssytämästä vatsaani vauvan liikkelehtiessä rauhattomasti!
Mietin imetystä ja sain varmuutta myös ilmaista mielipiteitäni
synnytyssalissa sitten, kun olisi Meidän aikamme.

Tänä päivänä, kun katson tuota matkaa taaksepäin voin olla kiitollinen. En
pelkää kipua ja koen, että minulla on syvä yhteys kehooni. Matkallani tähän
ovat välit mieheni kanssa syventyneet hyvin ainutlaatuisella tavalla ja olen
onnellinen, että meidän perheeseemme syntyy todennäköisesti
syöksysynnytyksenä, rajuna, ehkäa arvaamattomanakin hätä-kotisynnytyksenä
uusi pienokainen. Suomessa ei avustamattomia synnytyksiä voi tehdä, enkä
sellaista missään nimessä lähtisi yksin tarkoituksella toteuttamaan, mutta
olemme ottaneet huomioon paljon asioita ja voimme todeta, että tieto tuo
varmuutta.

Olen kokenut syvästi, että valmistautuminen aktiiviseen synnytykseen on
molempien vanhempien kasvua yhdessä. Suunnitellessa kotisynnytystä on ihan
ensinnä antauduttava sen tosiasian varaan, ettei mitään voida ennalta
ennustaa. Synnytys voi olla pitkä tai salaman nopea. Joskus joudutaan
sairaalaan, useimmiten kaikki menee hyvin. Aina ei ole mahdollistakaan saada
kätilöä kotiin, mutta silti synnyttämistavan pohtiminen kannattaa. Meillä
kotisynnytys ei onnistu, mutta saamme kokeneelta kätilöltä opastuksen
hätäsynnytykseen ja vastasyntyneen vauvan auttamiseen.

Olemme saaneet hurjan paljon apua aktiivisen synnytyksen sivuilta ja
suosittelen kaikille synnyttäjille omaa pitkäjänteistä valmentautumista,
jota ei kannata jättää pelkästään neuvolan varaan. Sinulla itselläsi on
oikeus saada vastauksia kysymyksiisi. Synnytykseen ja vauvan vastaanottoon
valmentautuminen on pitkä prosessi, jossa kannattaa tunnustaa myös omat
epävarmuudet, pelot ja jopa hassuilta tunutuvat ajatukset. Maailma on täynnä
ihmeitä ja niistä vain pieni osa tarjotaan neuvolakäynneillä tai
tavanomaisissa kirjoissa synnyttäjän saataville. Soittakaa, puhukaa,
kysykää, etsikää asiantuntijoita ja miettikää yhdessä!

Ensikertaa olen menossa synnyttämään ajatuksella, että voin olla sairaalassa
aivan yksin. En pelkää paniikinomaisesti joutuvani hätään, vaan jopa toivon,
ettei ympärilläni ole liikaa monitoreja ja meidän synnytyksemme olisi
mahdollisimman yksityinen. En liioin pelkää lääketieteellisiä toimenpiteitä,
jos ne ovat aivan pakollisia vauvan tai minun voinnin kannalta. Mieheni ei
ole tulossa vain pyyhkimään hikeä otsaltani, vaan valmentautuu kanssani
ottamaan vastaan uuden tulokkaan. Hän on aktiviinen synnyttäjä, tärkeä
lenkki koko ketjussa ja minusta on ollut hyvin tärkeää huomata kaikki tämä
matkan varrella. Hän ottaa vastuuta perheestä suunnitellen kanssani myös
mahdollisia hätätilanteita ja olen varma, että tulevan pienokaisemme syntymä
on harmoninen, kaunis tapahtuma...


Tästä tuli tällainen aika henkilökohtainen teksti ja toivon palautetta, onko
se liian minä minä tai tunteellinen. Tässä asiassa kun ovat tunteet yhä
pinnassa... Mutta toisaalta ajattelin, että tällainen pohdinta voisi olla
se, joka antaa ajatuksia toisille, josta voi tunnistaa itsensä ja yritin
sinne ikäänkuin tekstin sekaan laittaa oivallettavaksi niitä oivalluksia,
joita olen itse tehnyt... Sano vain rehellinen mielipiteesi. mielelläni
muokkaan tätä vielä ja kirjoitan vaikka ihan kokonaan uudelleen!

Rakkain terveisin,
Anu