Laura Maria Loviisan syntymä

Luonnonmukainen vesisynnytys on ollut haaveeni jo nuoruusiästä asti. Kun tämä ensimmäinen lapsemme ilmoitteli tulostaan sain myös mieheni Jukan innostumaan vedestä ja niin kävimme Hannan ja Marja-Leenan vesisynnytyskurssin Tampereella. Altaan varaus onnistui ja ryhdyimme ottamaan selvää sen käyttömahdollisuuksista Turussa... Päädyimme kotisynnytyksen järjestelyyn. Tavoitteena oli synnyttää aktiivisesti kotona vedessä, ilman lääkitystä, ääntä käyttäen, liikkuen ja miehen tukemana.

Henkinen valmentautuminen synnytykseen ja kivun kohtaamiseen alkoi jo varhain. Olin tietoinen omien ennakko-odotusten ja mielikuvien vaikutuksesta synnytyksen kulkuun. Päivittäin synnytystä "hautoessani" keskityin hyvin myönteiseen ajatteluun. Kävin toki läpi myös kauhukuvia synnytyksen käänteistä ja keräsin itseeni vahvuutta, että niistäkin selvittäisiin. Kipua en halunnut pelätä, vaikka ensisynnyttäjänä olinkin matkalla tuntemattomaan. Aikomukseni oli ottaa avoimesti vastaan tuo uusi tunne ja muodostaa oma käsitykseni sen luonteesta vasta kokemuksen kautta. Olin tutustunut vokaalilauluun ja äänenkäyttöön, sekä venytellen tutustunut lasta kantavaan kehooni. Kävimme Jukan kanssa läpi vaihtoehtoja ratkaisuista ja suhtautumisesta jos suunnitelmat yhtäkkiä muuttuisivatkin. Pyrin asennoitumaan mahdolliseen sairaalasynnytykseen myös avoimesti ja pettymättä.

Allas saapui meille kaksi viikkoa ennen laskettua aikaa. Kokosimme sen viikkoa ennen suurella hartaudella takkahuoneeseemme. Synnytys lähestyi vaivihkaa hiipien pääsiäisviikolla. Ensimmäiset pienet supistukset tuntuivat Torstaina iltapäivällä. Vaihtelevin välein, mutta kuitenkin tasaisen varmasti kohtu aloitteli urakkaansa. Kotilolle ilmoitimme, että varautuu lähipäivinä tositoimiin. Illalla lähdimme pontevalle kävelylle ja haistelimme kevättä, oloni oli oudon itseriittoinen ja muu maailma tuntui jäävän jonnekkin sivummalle. Tunsin itseni vahvaksi ja valmiiksi, odotus oli siis päättymässä ja oli tullut aika yhdessä kohdata tuleva tapahtuma, joka ei jättäisi kumpaakaan meitä entisellemme...

Perjantai aamuna katkonaisen yön jälkeen tuli selkeä limatulppa, ja vatsa oli sekaisin. Raskausviikkoja oli täynnä 39+6. Supistukset jatkuivat kevyinä ja epäsäännöllisinä, puristuksen tunne oli tervetullut ja odotettu merkki siitä, että matka oli alkanut. Olin täynnä intoa ja toiminnan halua, kun Kotilo tuli tarkastamaan tilannetta puoleltapäivin. Kohdunsuu oli auki kahdelle sormelle, mutta edelleen "raaka" ja itse synnytys ei ollut siis vielä käynissä. Kotilo palasi kotiinsa ja antoi neuvon olla rauhallinen ja lepäillä mahdollisimman paljon voimia varastoon. Se oli helppoa, koska supistukset melkein lopahtivat. Iltapäivällä levittelimme altaaseen päällimmäisen muovin paikoilleen. Oleskelin takkahuoneessa, mietiskelin ja nukuin monta pientä pätkää, pisin tauko supistuksissa oli 45 min.

Illalla kirjoittelin vielä matkalaskua keittiön pöydän ääressä. Vähitellen huomasin, että keskittymiskyky paperitöistä alkoi herpaantua ja tuntemukset olivat sitä luokkaa, että vaativat jo kaiken huomion. Supistukset säännöllistyivät niin, että 22.00 aikaan supisti tasaisesti 20 minuutin välein. Kotilomme oli menossa yövuoroon ja puhelimessa sovimme, että soitamme yöllä jos alkaa olla tukalaa... Asetuimme yöpuulle, ja nukuin 20 minuutin pätkiä aina supistukseen havahtuen. Kuuma ja tehokas puristus tuntui reisissä ja nivuksissa ja olin jo aloittanut vokaalilaulun. Yksitoikkoinen "aaaa" tuli ulos ihan itsestään ja auttoi keskittymään ja rentoutumaan. Supistusten rytmi toi turvallisuutta, tiesin, että liikkeellä ollaan ja voin vaikuttaa olemalla mahdollisimman vastaanottavainen ja myötäilevä. Sängyssämme oli säkkituoli, johon nojasin käteni konttausasennossa aina supistuksen tullen. Jukka hieroi ristiselkääni yhdellä kädellä aina kun nousin ja nojailin.

Näin jatkoimme kello 02.00;teen, jolloin supistuksen aikana tunsin ja kuulin pienen plops-äänen ja vähän lapsivettä ryöpsähti sängylle. Tunne oli epätodellinen ja märkää kohtaa lakanassa piti tutkia kaikin aistein, ennenkuin totesimme yhdessä, että siinä sitä ensimmäistä uimavettä nyt sitten oli. Olo tuskastui aika nopeasti ja enää emme edes yrittäneet nukkua. Jukka keitteli itselleen kahvia ja itse lähdin liikkeelle, kuljeskelemaan pitkin poikin kotiamme... siinä vaiheessa supistusten välit olivat noin 8 min ja Jukka otti käyttöön molemmat kätensä hieroessaan selkääni... Kokeilin suihkuttelua, mutta en siitä mieleistäni helpotusta saanut, koska ahdas suihkukoppi ahdisti liikkumista supistuksen aikana, mutta peseydyin samalla kuitenkin jo allasta varten. Lapsiveden mentyä soitimme Kotilolle ja kävi ilmeiseksi, että oli turvauduttava sunnitelmaan B... Ja myös vara-kotilomme tiesi olla hälytys valmiudessa.

Seuraava tunti oli ehkä uuvuttavin, supistukset olivat voimakkaita ja kivun tuntemus liikkumisesta, hieronnasta ja äänenkäytöstä huolimatta kokonaisvaltainen. Pystyin kuitenkin edelleen toteuttamaan suunnitelmaani lieventävistä avuista ja hyötymään, sekä liikkeestä, että laulusta. Olo oli aina supistuksen tullen hyvin keskittynyt, vokaalit olivat mukana hengityksessä koko ajan. Jukan fyysisesti tukemana sain tavallaan vain antaa mennä, keinuin ja upposin. Sain käydä syvällä siellä lämpimässä mistä supistusten hallitsematon rytmikäs voima kumpusi. Levon aikana tunne oli päinvastainen, olin heti tilanteessa läsnä ja muistan kaiken aikaa suunnitelleeni konkreettisia toimia synnytyksen edetessä. Juttelimme Jukan kanssa hyvin selkeästi ja rauhallisesti, tunsin hallitsevani tilanteen ja tiesin Jukan olevan äärimmäisen vastaanottavainen ja osaamiseeni luottava.

03.00 Jukka ryhtyi pyynnöstäni täyttämään allasta ja lähdimme yhdessä alakertaan. Pelkkä siirtyminen tilasta toiseen helpotti jotenkin oloa. Pesuhuoneen lattialämmitys tuntui paljaisiin varpaisiin ihanalta ja veden lorina altaan täyttyessä antoi uusia voimia ja lupauksen tulevasta... Ikkunalautaan nojatessani huomasin taivaalla roikkuvan täydenkuun. Tässä vaiheessa supistukset kestivät noin 2min, ja väliin jäi noin 3 minuutin lepo. Keskityin pitämään suun rentona ja kehon avoimena ja ääntelin edelleen pitkästi "aaata" aina supistuksen ajan. Odotin toiveikkaasti veteen menoa.

Puoli neljältä soitimme vara-kotilolle ja Jukka sytytteli tulen takkaan. Meillä oli sähköinen sydänäänten seurantalaite kotona ja päätin itse mennä käyrään hetkeksi ennen kotilon saapumista, jotta sitten ei enää tarvisi istua piuhoissa... Jukka viritti vyöt ja anturit mahalleni ja keinuin kiikkustuolissa vajaan 10 minuuttia, juuri sen verran, että koneesta ehti tulostua riittävä pätkä käyrää. En edes vilkaissut liuskaa, vaan tein päätöksen veteen menosta ennen kotilon saapumista. Keho kertoi ja olo tuntui siltä, että oli juuri sopiva aika astua altaaseen.

Kello oli 04.20 ja astuin viimein altaaseen, uskomaton hyvänolon tunne levisi lämmön mukana koko kehoon ja mieleen. Vesi sulki minut turvallisesti syliinsä. Nyt olin siellä missä pitikin ja nautin olostani. Käytin vedessä snorkkelia ja hengittelin siihen kokonaan veden alla, rentona, supistusten välissä kelluen. Supistuksen tullen pysyttelin edelleen pinnan alla. Hyödynsin vettä keventämään oloa ja henkäilin snorkkelin kautta Jukankin kuuluville, edelleen vokaaleja sitkeästi äännellen. Kotilo saapui 04.40 ja supistusten välissä selostin hänelle nopeasti tilanteen. Hän tutki käyrän ja kertoi sydänäänten olevan kohdallaan.

Ponnistamisen tarve alkoi tuntua, kun olin ollut altaassa 20 minuuttia. Kotilo tutki kohdunsuun tilanteen ensimmäisen ja ainoan kerran n. 04.48 niin, että seisoin vedessä ja nojasin altaan reunaan. Kohdunsuu oli 9cm auki ja valmis lapsen tulla. Sain luvan ponnistella kun sille tuntuu, mutta hengittelin vielä muutaman supistuksen ja join janooni, sekä valmistauduin tulevaan. Tunsin vauvan vielä liikuvan voimakkaasti sisälläni ja valmistautuvan matkaansa kohti maailmaa.

Todellinen työvaihe alkoi 05.00 aikaan ja tunsin pään etenemisen sisälläni selvästi. Ensin pää ikäänkuin liukui aina levon aikana takaisin, mutta yhtäkkiä alkoikin pysymään siinä mihin sen olin saanut puskettua. Viimein tunsin pienen päälaen, joka oli ruttuinen ja pehmeä. Ponnistin istuen altaan päädyssä polvillani, roikkuen etukumarassa altaan reunasta, toisella kädellä Jukan kättä rutistaen. Ponnistamien tuntui hyvältä ja vokaalit muuttuivat syväksi murinaksi. Ja niin pieni pää puristui enemmän esille niin, että Jukkakin sen tunsi. Kahden seuraavan ponnistuksen aikana liukui altaaseen uusi elämä, ja kotilo otti lapsen vastaan edestäni, yhdessä nostimme pienen ihmisen pintaan ja rinnalle. Uusi ihminen oli aluksi hiljaa kunnes selvitti hengityksensä ja aloitti kirkkaan kitinän. Kello oli 05.20, ja meistä oli tullut isä ja äiti!

Alle 10 minuutin ikäisenä vauva rauhoittui imemään ja istuin vain hiljaa takkatulen loisteessa vedessä ja rakastuin pieneen omaani..., sukupuolen huomasin tarkistaa vasta myöhemmin kun käänsin pientä sylissäni parempaan asentoon. Napanuora leikattiin sen lakattua sykkimästä n.15 minuuttia syntymästä. Ojensin tyttären isänsä syliin, iholle, he menivät suihkuhuoneen hämärään tutustumaan toisiinsa. Sillä aikaa istukka syntyi itsestään 05.38 ja istukkaverestä otettiin TSH näyte. Nousin altaasta ja kotilo tutki minut. Repeämiä ei ollut, vain muuutama nirhauma aivan emättimen suulla. Ponnistusvaine kesti 20 minuuttia ja kotilo ehti olla paikalla vain 40 minuuttia ennen lapsen syntymistä. Jatkoin ensi imetystä Jukan vierellä istuen ja ihmettelimme pientä elämää ja tähän asti suurinta yhteistä kokemusta. Aamu oli valkenemassa.

Maito nousi 2,5 päivää syntymästä ja tytär imee hyvin. 5 päivän iässä veimme Tytön ensimmäistä kertaa kodin ulkopuolelle lastenlääkärin tarkastukseen ja saimme viimein tietää vauvan pituuden 51cm ja painon 3480g. Lapsi oli terve! Tätä kirjoittaessa Laura on saanut jo nimensä ja painaa nyt 7 viikkoisena 5500g.

Päällimmäisenä jäi kokemastani mieleen hyvä ja turvallinen tunne, koska synnytys kotona eteni täysin omaan rauhalliseen tahtiinsa. Luottavaisesti kuuntelin itseäni ja annoin kehoni kertoa mitä se milloinkin tarvitsi, samalla olin kuitenkin aina levon tullen hyvin tietoinen ympäristöstä ja ajasta. Synnytyskivun koin myönteisenä voimana. Rytminen kipu varmisti sen, että pysyin mukana ja todella keskityin sisälläni tapahtuvaan. Laulaminen, liike ja kodin rauha auttoivat kivun kanssa kulkemiseen. Jukan tuki tässä oli äärimmäisen tärkeää, hän ei siirtänyt omaa avuttomuuttaan tilanteessa minuun, vaan luotti minun osaamiseeni ja tuki minua kaikessa mitä tein ja tunsin.

Osaavat Kotilot mahdollistivat tämän kaiken ja jo valmistautumisvaiheessa heidän rohkaisunsa ja asiantuntemuksensa loivat pohjan meidän asennoitumisellemme. Allasvaiheessa Kotilo tarkkaili tilanetta havainnoiden ja tilaa antaen, ja meitä rauhoitti tieto siitä, että hän puuttuu synnytyksen kulkuun tarvittaessa ja tunnistaa vaaratilanteet. Tämän kokemuksen jäljiltä tunnen itseni kuitekin välikappaleeksi. Se synnyttäjä, jonka itsestäni löysin on sama alkuvoimainen viisas nainen, joka jo esiäitien aikaan on lapsensa maailmaan saattanut. Suuren avun loppuvaiheessa toi turvallinen vesi ja allas. Voiman ja luottamuksen tälle matkalle antoi kuitekin meille taivaan Isä!

Vastaan mielelläni kysyjille ja jaan kokemaani
Vatselantie 65, 21200 RAISIO
040 828 2992

Kiitollisena matkaa pienen tytön kanssa jatkaen

Saara Haikonen