Milla tuli kotiin
Ainoa synnytyssuunnitelmani oli synnyttää kotona ja tehdä synnytykselle mahdollisimman vähän "mitään", antaa sen vain tapahtua. Olin tiedollisesti valmentautunut myös yllättävien tilanteiden varalta, mutta kaiken muun osalta uskoin kehooni. Edellisen synnytykseni aikana turvauduin epiduraalipuudutukseen, mutta - ristiriitaista kyllä - juuri sen vuoksi tiesin nyt kestäväni kivut, kunhan saisin keskittyä itseeni ja vapaasti valita milloin kaipasin toisen ihmisen läheisyyttä, milloin vetäytymistä sisäänpäin.
Viikko lasketun ajan jälkeen kiemurtelin yöllä sängyssä varsin epämukavasti, sekavasti unen ja valveen rajalla pohtien, että onkohan tämä nyt sitä vai ei. Juuri edellisenä päivänä olin ollut vakuuttunut, että vauvamme ei syntyisi lainkaan, ei kotona eikä käynnistämällä sairaalassa. Unissani keskityin huolellisesti rentoutumaan epämiellyttävien tuntemusten ajaksi, siltä varalta että "se nyt saattaisi olla sitä".
Kuudelta vessareissulle jäi limatulppa ja istuin sängyn laidalle katselemaan kelloa. Kahden minuutin välein toistuvia supistuksia. Sohvi, esikoinen, ja Arsi, puolisoni, nukkuivat sikeästi ja ajattelin, että minunkin olisi vielä hyvä levätä. Yritin asettua takaisin pitkäkseni Arsin viereen, mutta se tuntui kamalalta, joten nousin ylös. Olin levoton; menin kävelemään edestakaisin olohuoneen, eteisen ja keittiön väliä kuulostellen, miten se vaikutti supistuksiin. Kun väli oli tunnin verran pysynyt kahdessa minuutissa ja kesto puolessa minuutissa, herättelin Arsia ihmettelemään tilannetta kanssani. Unisena hän kuunteli selostustani, mutta ei tuntunut juuri edes tajuavan mitään vaan palasi takaisin nukkumaan. Päätin uskoa, että synnytys oli oikeasti alkanut ja soitin kätilön hommiin lupautuneelle ystävälle ensimmäisen varoituksen. Kirjoitin äidilleni ja parille ystävälleni sähköpostilla tilannearvioitani, jonka tehtyäni etsin sohvalta siedettävän lepoasennon ja torkuin siinä tunnin verran.
Perheen herättyä aloin katsella elokuvaa Viulunsoittaja katolla videolta ja samalla seurailin videon kelloa; kaksi minuuttia tuntui ikuisuudelta. Supistukset olivat napakoita, mutta eivät kivuliaita enää sen jälkeen, kun ymmärsin olla "selviämättä" niistä ja vain elää niissä. Rentoutin kehoni vain ottamaan supistukset vastaan ja kuulostelin mitä kehossani tapahtui, miltä minusta tuntui. Näin ne tuntuivat suorastaan jollakin tapaa nautittavilta. Arsi kävi kaupassa ja alkoi koota vesiallasta keittiöön. Oma aikani kului rattoisasti leffaa katsellen ja Sohvin kanssa jutellen. Sohvi halaili minua ja oli aika innostuneen tuntuinen lupauksesta, että tänään malttamattomasti odotettu vauva saapuisi. Yhden tienoilla iltapäivällä supistusten luonne muuttui niin, etten enää jaksanut keskittyä elokuvaan. Söin päivän ateriaksi kaksi tomaattia ja katselin kelloa; kahden minuutin välein, kesto 45 sekuntia. Arsi ehdotti kätilön soittamista paikalle, ja suostuin, vaikka ajattelinkin, että on turhan aikaista, vastahan olin supistellut muutamia tunteja. Puhelun aikana ehdin kuitenkin tulla jo kärsimättömäksi. Ajattelin, että jos he kauan vitsailisivat puhelimessa amme ei ehtisi valmiiksi ollenkaan. Kätilö lupasi tulla kahden, kolmen aikoihin.
Supistukset alkoivat olla hyvin rajuja, en pystynyt istumaan, mutta en oikein löytänyt muutakaan hyvää asentoa, vaan vaelsin levottomana ympäri asuntoa ja aloin epäillä ehtisinkö altaaseen lainkaan. Kokoaminen tuntui kestävän ja paine alapäässä kasvoi. Supistukset olivat hurjia; kipu tuntuu sekä liian lievältä, että harhaanjohtavalta ilmaisulta, enemmänkin tuntui siltä kuin kaksi valtavaa kouraa olisi vääntänyt lantiota irti muusta kehosta, ja samalla eräänlainen polte tuntui reisissä kohti polvia. Supistuksen tullessa yritin kohdistaa rentouttavaa hengitystä kohdun alueelle, mutta sisään hengittäminen tuntui vaikeuttavan oloa. Sen sijaan ulos hengittäminen tuntui hyvältä, joten hengitin ulos niin voimakkaasti kuin pystyin ja totesin, että huusin ääneen. Nojasin käsillä ensimmäiseen eteen osuneeseen kohteeseen; sohvaan, ovenpieliin, peittokasaan sängyllä.
Arsi asetteli altaan muoveja ja kuljin huoneesta toiseen äristen ja ulvoen. Supistusten aikana, kun lantio tuntui räjähtävän, ponnistelin painetta jalkojen välissä alaspäin. Se tuntui helpottavalta. Supistusten välit olisin halunnut levätä, mutta en löytänyt asentoa, jossa olisin pystynyt olemaan paikoillani. Arsi oli alkanut täyttää allasta ja vesi tuntui liruvan hanasta tuskastuttavan hitaasti. Epäilin ääneen, että kohta ei ehdi enää altaaseen, joten Arsi alkoi kantaa vettä myös ämpärillä.
Kun Arsi vielä täytti ammetta, vauhdilla tyhjenneestä suolesta arvasin, että ponnistusvaihe oli lähellä. Päätin käväistä suihkussa ennen ammeeseen menoa, ja sain esimakua veden avusta synnytyksessä. Jo pelkkä suihkuttelu vatsan päälle teki hyvän olon. Suihkun jälkeen istuin polvilleni altaan pohjalle Arsin yhä lappaessa lisää vettä ämpärillä. Lämmin vesi tuntui ihanalta! Kädellä tunnustellen totesin, että kohdunsuu oli aivan alhaalla ja pehmeä. Supistuksen aikana olin ammeessa kontillani ja edelleen ärisin, mutta sen jälkeen nojasin päätäni ammeen laitaan ja kelluin ihanassa nirvanassa aina sen reilun minuutin seuraavaan supistukseen asti. Sohvi halusi myös kylpyyn, niinpä hänelle laitettiin kylpyhuoneeseen vesi omaan ammeeseen.
Tunsin sekä ponnistustarvetta, että kakkahätää. Tiedotin Arsille jälkimmäisestä, ja hän pyydysteli akvaariohaavilla tuhrut vedestä, jotta se pysyisi puhtaana. Olin kontillani, kun tunsin hassun plopsahduksen ilmeisesti kalvojen puhjetessa ja kokeilin kädelläni; vauvan pää, takaraivo, pehmoista tukkaa. Vauva syntyy, sanoin Arsille, joka totesi, että no niinpä, pää jo näkyy. Olin toisen polveni varassa, toinen koukussa ja nojasin kädellä altaan pohjaan. Toisella kädellä silitin vauvan päätä. Valokuvissa ja televisiossa ponnistusvaiheet eivät minusta aina ole kovin miellyttäviä katsoa, mutta käsien kautta syntymä välittyi hyvin kauniina. Pään syntymää edelsi hassu, lähteen kuplimista muistuttava vesiryöppy, jonka vasta myöhemmin Arsin toteamuksesta oivalsin lapsivedeksi.
Komentelin Arsia ottamaan valokuvia, ja myöhemmin mietimme, että käsipareja olisi saanut olla enemmänkin. Mustatukkainen pää liukui ulos, ja pyysin Arsia nostamaan minut polvilleni. Näin sain kaksi kättä käyttöön, joilla ottaa vauva vastaan. Mietin pitäisikö minun ponnistaa hitaammin, etten repeäisi, mutta keho tiesi paremmin; kahdella tuuppauksella vauva liukui syliini. Nostin kinaisen vauvan ylös vedestä ja katselimme häntä; hän syljeskeli veteen, äännähti, tuhisi. Kello oli n 14.36, eli tuskaisin vaihe synnytystä kesti loppujen lopuksi vain puolitoista tuntia.
Arsi laittoi pyyheliinan ammeen viereen ja istahdin siihen polvilleni vauva sylissä. Vauva oli virkeä, katseli ympärilleen, hengitti hyvin, hymyili itsekseen. Katselimme, että hän oli terveen värinen, ryppyiset kämmenet ja jalkaterät vähän sinersivät. Ehdimme istua siinä viisi minuuttia tahmeaa vauvaa koko perheen voimin ihastellen, kun kätilö ehti paikalle. Päällimmäisiä kuulumisia vaihdettaessa totesin, että istukka tulee, ja pullautin sen pyyhkeelle jalkojeni väliin. Vauva itkahti ja tarjosin rintaa, joka pienten huiskivien käsien sekaan sujautettuna kelpasikin. Kätilö tarkasteli vauvaa ja totesi hänkin, että kunnossa on. Napanuoran sykinnän lakattua Arsi ja kätilö katkaisivat ja solmivat sen.
Vuorasimme tyynyn kertakäyttösuojuksilla, jotta pääsin istumaan kaapinoveen nojaillen vauva sylissä. Keiteltiin kahvia ja minä imettelin vauvaa, joka tyytyväisenä kakkasi lapsenpihkat syliini. Nautiskelin näistä kiireettömistä hetkistä jutellessamme tunnelmistamme ja kerratessamme synnytyksen kulkua.
Kun vauva oli rauhassa syönyt ja aloin puutua istuskeluun, käväisin suihkussa ja pesimme samalla vauvan puhtaaksi lapsenpihkoista. Kätilö esitteli minulle istukkaa, joka myöhemmin päätyi haudatuksi metsään. Vauva mittailtiin makuuhuoneen pöydällä ja punnittiin neuvolan lainaamalla "kalavaa’alla", johon hän nukahti. Laitoimme vauvalle puuvillavaipan ja vaatteet, ja otin hänet nukkumaan ihan kiinni kylkeeni. Kätilö kaivoi esiin ompelutarvikkeet ja Arsi valaisi taskulampulla kohdevaloa. Nopea ponnistusvaihe oli aiheuttanut sen verran ihon rikkoutumista, että yhteisten arvioiden (kätilön, Arsin sekä minun peilillä tilannetta tutkittuani) jälkeen muutamia tikkejä ommeltiin.
Yksi kotisynnytyksen parhaista puolista oli ompelun jälkeen, kun puin omat kotivaatteeni ylleni ja istuin keittiön pöydän ääreen syömään ja samalla imettämään vauvaa. Olo oli voimakas, terve ja onnellinen, eivätkä edes tiukat jälkisupistukset imettäessä saaneet minua tuntemaan itseäni potilaaksi. Vähän tuntui hassulta kun kätilö teki minulle voileipiä eikä toisin päin. Oli onnellista, että kätilönämme oli tuttu ihminen, hyvä ystävä, jonka seurassa ei tarvinnut ujostella eikä vieraskoreilla, ja josta Sohvi piti kovasti. Jotain olennaista perhesynnytyksestämme Sohvi kiteytti puhuessaan illalla puhelimessa mumminsa kanssa: "Mä katoin tollasta Barbapapavideoo. Ai niin, ja sitten meille syntyi tuollainen vauva!"