Valmentautuminen kannattaa: Kaksossynnytyskin voi mennä hyvin

Uusio-fuusio-perheessämme on muissakin asioissa valittu täydesti eläminen, ja kun perheeseen oli tulossa lisäystä, luonnonmukainen syntymä tuntui itsestäänselvältä tavalta "painaa korva maailmankaikkeuden vatsaa vasten ja kuunnella sen sydämenlyöntejä". Oma koti tuntui hyvältä synnytyspaikalta, mutta asiat mutkistuivat kun selvisi, että odotimmekin kahta vauvaa.

Vaikka kaksosia syntyy Suomessa paljon, emme saaneet koottua tietoa kaksossynnytyksistä neuvolasta tai synnytysvalmennuksesta. Kuulimme, että "yleensä" kaksosia syntyy ennenaikaisesti, esiintyi komplikaatioita, eikä voinut ajatellakaan pystyasentoa, jakkaran tai altaan käyttöä. Olisipa ollut ihanaa, jos joku olisi kertonut että kaikki voi mennä hyvinkin.

Tietoa hankkiessa tarvittiin sinnikkyyttä ja myönteisyyttä. Äiti tuli kotiin neuvolasta tai äitiyspoliklinikalta useimmiten kyynelehtien ja huomasi, että isän järkevä mukanaolo helpotti asioiden selville saamisessa.

TAYSin äitiyspolilla puhuttiin ensi käynnillä keisarileikkauksesta, eikä ammeen käytöstä tai muusta oikein päästy keskustelemaan. Sen jälkeen pyysimme päästä vastaavan lääkärin asiakkaiksi ja löysimme sekä avoimen mielen että tarpeeksi arvovaltaa todella vaikuttaa siihen, mitä lastemme syntyessä tapahtuisi. Risto Tuimalan kanssa tavatessa mieli rauhoittui, kun turha huoli vauvojen kasvusta työnnettiin taka-alalle. Meille luvattiin, että allasta sopi käyttää ja muutenkin edetä luonnonmukaisesti - mikäli kaikki sujuisi normaalisti. Vauvamme olivat perätilassa, mikä lisäsi jännitystä. Muuten he voivat hyvin, kasvoivat tasatahtia ja sydänäänet pysyivät hyvinä loppuun saakka.

Viimeisten viikkojen tiheistä sairaalakäynneistä oli etua, sillä ehdimme jutella asioistamme monien kanssa. Politiikkanamme oli avata suu joka käänteessä - aina varisi joku tiedonjyvä ja syntyi keskusteluita. Sairaalan ennakkoluulo aktiivisynnyttäjiä kohtaan johtuu siitä, että kaikilla ei ole tilaisuutta selvitellä näkemystensä perusteita niin kuin meillä. Kätilöt ja lääkärit huokaisivat helpotuksesta, kun huomasivat, että olimme valmiita keskustelemaan vaihtoehdoista.

Ehdimme olla ainakin neljän lääkärin pakeilla, ja meille selvisi, että paras onkin itse olla hyvin varma asiastaan. Tasapaino oman varmuuden ja lääkärien avoimen kuuntelemisen välillä on vaikea saavuttaa - ainoa keino lienee keskustella ja kerätä tietoa monelta taholta. Loppujen lopuksi meidän itsemme piti tietää, mitä olisi parasta missäkin tilanteessa. Jokaisen synnyttävän perheen olisi hyvä tiedostaa tämä etukäteen. Vastuuta ei voi siirtää lääkäreille - silloin myös valinnat pysyvät perheellä. Lääkärien apua ei tietenkään kannata torjua.

Yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua ei missään synnytyksessä kai ole. Se myös helpottaa valmistautujaa; voi pitää kanavat avoimina eri vaihtoehtojen toteutumiselle. Meille jäi tunne, että Milan ja Solean syntymä oli onnistunut yhdistelmä perinteistä kliinistä synnytystä ja intiimiä luonnonmukaista syntymän kokemista. Sekä me itse että sairaalan väki olimme olleet mielettömän hyviä synnyttäjiä ja sankareita kaikin mokomin.

Kun tytöt odottelivat rauhassa syntymänsä päivää, vierailumme äitiyspolilla muuttuivat jokapäiväisiksi. Aamulla heräsimme aikaisin, pakkasimme ison kassin; eväät, homeopaattiset rohdot, kirjat, vaihtovaatteet, kasetit... päivä päivältä varustelistamme karsiutui kun emme enää jaksaneet kerätä kaikkea kokoon. Jotkut lääkärimme olivat sitä mieltä, että tyttöjen olisi jo pitänyt syntyä. Toisten mielestä voitiin rauhassa odotella, kun kerran kaikki oli hyvin.

Kolmena päivänä synnytystä yritettiin käynnistää sekä oksitosiinilla että prostaglandiinilla. Mitään ei tapahtunut ja meidät passitettiin taas kotiin saunomaan, rakastelemaan, kasvimaata hoitamaan. Jälkeenpäin ajatellen emme ehkä olisi välittäneet käynnistysyrityksistä, mutta silloinhan emme tienneet!

Lopulta äiti jäi yöksi synnyttämättömien osastolle, kun ei enää jaksanut lähteä kotiin. Yksi lääkäri oli asettanut leikkauspäivämäärän seuraavaksi aamuksi. Oli vaikea tietää mikä olisi oikein, ja kun lääkäri sanoi ettei venynyt kohtulihas yksinkertaisesti alkaisi synnyttää, uskoimme häntä. Illaksi karkasimme sikakalliiseen ravintolaan syömään ja ainakin mieli pysyi hyvänä.

Synnyttämättömien osaston lääkäri Mats Lenck olikin aamulla sitä mieltä, että "statuksissa on diskrepanssia" - eli lääkäreillä on tilastamme vaihtelevia arvioita, mutta että leikkaukseen ei vielä sinä päivänä olisi hengenhätää. Hän ehdotti vielä yhtä käynnistysyritystä prostaglandiinilla. Jos se ei toimisi, sovittiin leikkauksesta. Antaa mennä, tuumimme me. Puoli tuntia puikon asettamisen jälkeen supistukset alkoivat rajuina, niin kuin lääkkeellä aikaansaadut supistukset yleensä. Parasta kuitenkin oli, että vauvat vihdoinkin olivat tulossa! Emme enää ehtineet neuvotella altaan käytöstä sen kummemmin, isä vain alkoi täyttää sitä ja äiti pulahti veteen heti kun mahdollista.

Supistukset olivatkin niin tiheitä, että vedessä rentoutuminen oli todella tarpeen. Mitenkähän sitä olisi kuivalla maalla kestänyt? Vielä siinä vaiheessa lääkäri pohti, lopettaisiko vesi alkaneet supistukset ja pitäisikö puhkaista kalvoja ja asentaa elektrodeja. Onneksi pidimme päämme. Emme olisi osanneet ilman huolellista valmistautumista... Tiesimme, että vesi auttaisi asiaa.

Äidillä oli tunne, että hän hallitsi kipua, keskittyi syntymään ja rentoutui tiheiden supistusten välillä. Isä teki niin kuin oli sovittu: ei puhunut juurikaan, piti vain kiinni äidin päästä ja muistutti kosketuksella suun rentouttamisesta - ja jakoi homeopaattisia rohtoja vartin välein. Vesi vauhditti synnytystä niin, että jossain vaiheessa alkoi tuntua hyvältä ajatukselta nousta pois ja nostaa peräpää ylös polvillaan maassa. Saimme alle säkkituoleja joita vasten äiti nojasi välillä - ja isä kostutti suuta märällä pesulapulla. Koska lapset olivat perä-jalka-tilassa, ensin syntyvä Alma Solea pääsi jo varhain synnytyskanavaan ja siksi ponnistamistarve tuli jo aikaisin. Äiti tunsi tekevänsä aktiivisesti töitä, eikä siinä tilanteessa tullut mieleen pyytää muuta kipulääkitystä homeopaattisten rohtojen ja hyvin harjoiteltujen hengitys- ja venyttelytapojen lisäksi.

Kätilöt olivat jo vanhoja tuttujamme ja olimme sopineet lähes kaikista vaihtoehdoista ennalta, olimme mielestämme ajatelleet kaikkea. Lääkäri pistäytyi paikalla tämän tästä, mutta kiireinen hän oli päivystysaikana. Hän tarkkaili tilannetta jättäen meidät mahdollisimman paljon omaan rauhaan. Niin tekivät myös kätilöt. Se tuntui hyvältä. Näki, että he uskoivat meidän osaavan.

Olimme sopineet, että lasten syntymä tapahtuisi synnytystuolissa. Silloin B-vauvan tilaa voitaisiin parhaiten tarkkailla ultraäänen avulla ja varautua vaikka kääntöyritykseen A-vauvan synnyttyä. Tuoli vaikutti pelottavalta romulta, mutta osoittautui hyväksi paikaksi ponnistaa. Loppujen lopuksi asento ei ollutkaan se ratkaiseva tekijä. Tapahtuma oli suuri. Alma Solea syntyi ja vietti ensimmäisen tuntinsa isän sylissä keinutuolissa. Mila Berta syntyi tuntia myöhemmin. Kääntämiseen ei ryhdytty. Kun Solea tuotiin rinnalle toista kertaa, supistukset alkoivat uudelleen ja Mila syntyi nopeasti ja helposti.

Raskausaikana usko alkoi joskus loppua. Varsinkin äiti kauhukuvitteli lääkäriarmeijan hoitelemaan synnytystä. Riskeistä on hyvä kertoa, mutta ehkä riskin ei tarvitsisi olla kaiken valmentautumisen lähtökohtana. Jouduimme olemaan hyvin sinnikkäitä, mutta kohtasimme myös aitoa kiinnostusta tapaamme synnyttää. Annoimme sairaalan väellekin tilaa ja yritimme ymmärtää heitä. Tuloksena oli tällä kertaa hyvä yhteistyö. Siinä auttoi kirjoittamamme yksityiskohtainen toivelista, joka avasi keskustelun. Jos et aio viettää viikkoa synnytyssalissa, pyri ajoissa henkilökunnan puheille. Eikö syyksi lähetteeseen neuvolasta äitiyspolille riitäkin se, että haluaa suunnitella lastensa syntymää. Ihanne olisi oma kätilö, jonka tietäisi olevan vuorossa kun aika koittaa!

Synnytysvalmennuksessa ei oltu aivan ajan tasalla sairaalan käytäntöjen suhteen. Emme esimerkiksi tienneet, että TAYSissa osataan nimenomaan hoitaa perätilassa alateitse syntyvät kaksoset. Koska synnyttäminen on inhimillistä, on se ihmisistä kiinni, siis myös siitä miten synnyttäjät asiansa esittävät. Siksi valmistautuminen on tärkeää. Meillä se tarkoitti opiskelua, mietiskelyä, fyysisiä harjoituksia päivittäin neljän kuukauden ajan, Aktiivinen synnytys ry:n hyvää päivän kurssia ja paljon keskinäisiä keskusteluita. Siinä meistäkin syntyi uusien lapsien vanhempia, ja sisaruksistakin synnytyseksperttejä!

Arimo ja Teija