Veden lämpö ja endorfiinitaivas

Freja syntyi viime keväänä parin viikon odottelun jälkeen. Iltauutisten aikaan Kätilöopiston Haikaranpesä osastolla. Synnytys oli monivaiheinen ja ainutlaatuinen niin kuin synnytykset yleensä. Mutta ihanaa se oli…

Minä synnytin tytärtämme puolitoista viikkoa tai kahdeksan tuntia. Ihan miten sen nyt ottaa. Hiljaisia supistuksia kesti yli viikon. Välillä voimakkaampia, välillä ei mitään. Hermot meinasivat mennä. Kävin yliaikaisuustarkastuksissa ja tuntui kuin olisin joutunut kilpajuoksuun ajan kanssa. Raskauden kaksi viimeistä kuukautta olin kärsinyt häpyluun ennenaikaisesta aukenemisesta. En pystynyt juuri liikkumaan ja parannuskeinojakin oli vain yksi - synnytys. Joten loputtoman pitkään en voinut vastustaa käynnistämistä.

En olisi voinut kuvitella joskus rukoilevani kipuja, mutta niin vain kävi. Olin haikaranpesässä sydänäänikuuntelussa ja huoneeni monitorilta näin jonkun toisen naisen tiukat supistukset. Ponnistusvaihe näytti lähenevän. Ja minä itkin miehelleni, miksei minuakin voi jo sattua! Ihan miten paljon vaan!

Eihän sen tältä pitänyt tuntua

Kohdunsuuni oli auennut pikkuhiljaa jo kolmeen senttiin, mutta ei vieläkään mitään. Kunnes vihdoin eräänä yönä heräsin piennen kosteuteen. Lapsivettä lirahti aivan naurettavan pieni läikkä, mutta olihan se jo jotain. Aamulla olimme menossa yliaikaisuustarkastukseen ja arvelimme sinne jäävämmekin.

Odottelimme polttoja puoleen päivään, mutta kun mitään todellista ei tapahtunut jouduin paljon pelkäämääni oksitosiini käynnistykseen. No, tässä vaiheessa olin kyllä valmis melkein mihinkä vaan. Monilla tutuillani on huonoja kokemuksia oksitosiinista. Mutta onneksi haikaranpesän joustava hoitoasenne aikaansai sen, että tippaa ei laitettu normaalin kaavan mukaan, vaan vain sen verran kuin tarvittiin synnytyksen edistymiseen. Kätilöni Irma neuvotteli lääkärin kanssa poikkeusluvan päästä veteen tipasta huolimatta. Niin, sitten joskus kun se on mahdollista.

Olimme etukäteen harjoitelleet mieheni kanssa hierontoja ja hyviä pystyasentoja supistusten vastaanottamiseen. Meillä oli mukana kassillinen tavaraa. Oli levyjä, tuuletinta, viljapussia, kuivattuja hedelmiä ja kuusi synnytysmantraani printattuna seinälle kiinnitystä varten

Kun varsinainen synnytys alkoi oli kaikki aivan toisin kun olin kuvitellut. Polttoja en olisi voinut kuvitella tällaisiksi. En pystynyt kuin seisomaan ja roikkumaan Irman kaulasta tai nyrkkeilemään saccosäkin kanssa. Olin ajatellut niiden tuntuvan alaspäisuuntautuvana kipuna edessä. Mutta ei ne tuntuivatkin takana ja aivan siltä kuin joku työntäisi jotain sisääni. Selän koskeminen lisäsi kipuja satakertaisiksi.

Menin suihkuun. Siellä tajusin voimani hupenevan joka supistuksella aivan liian nopeasti. Irma kannusti altaaseen ja meninkin. Rukoilin sen auttavan sillä ajattelin kauhulla epiduraalipuudutuksen laittamisasentoja. En voisi maata kyljelläni puolta tuntia. Entä jos on pakko?

Ihana vesi

Altaaseen päästyäni huolien täyttämä synnytys muuttui. Lämmin vesi otti minut hellien vastaan. Supistusten välillä kelluin ja välillä jopa torkahtelin. Supistuksen alkaessa nousin vedestä ja puhisin. Joka supistuksen huipulla Irma sanoi ratkaisevat sanat kohta helpottaa. Ja heti helpotti.

Tunnelma oli hyvä Irma ja mieheni keskustelivat niitä näitä, antoivat juotavaa, lämmittivät altaan vettä. Ja minä olin jossain syvällä josta tulisin pois vasta lapsemme synnyttyä. Välillä sain pienempiä supistuksia joiden jälkeen minut valtasi kutkuttavan hyvä ja kevyt olo. Olin kohoamassa endorfiinitaivaaseen.

Parin tunnin kuluttua vatsani alkoi kouristella. Kohtuni heilutti koko muuta ruumista. Ponnistaminen lähestyi. Nousin ylös synnytysjakkaralle tutkittavaksi. Olin kahdeksan senttiä auki ja reunat olivat hävinneet. Irma oli ilahtunut ja mieheni hihkui meidän kohta saavan lapsen. Minä mietin mielessäni, että mitä vielä - tässä on edessä siirtymävaihe ja lapsen pää on tietysti liian ylhäällä jne. jne. Takaisin altaaseen, mars! Olin kuitenkin väärässä. Vatsani supistelu yltyi ja yritin löytää ponnistusasentoa altaassa. Se ei onnistunut. Tutkin itse tunnenko jo lapseni päätä. Jotakin tunsin, mutta se muistutti lähinnä avocadoa, joten nousin ylös synnytysjakkaralle.

Hei me lennetään

Avocado oli Frejan pääpahka, sillä tyttö oli tulossa hieman pää vinossa. Aluksi ponnistamisesta ei tahtonut tulla mitään. En voinut uskoa tämän olevan tässä. Missä olivat ne kaikki hankaluudet ja ongelmat? Mieheni tuki minua selkäni takana ja yhdessä muristen ja ähisten ponnistelimme lastamme maailmaan. Tuntui hyvältä, että teimme tätä yhdessä. Pikkuhiljaa löysin sisältäni oikeat lihakset ja ponnistukset alkoivat sujua. En tuntenut mitään kipuja. Ihan kuin olisin ollut lentävällä matolla.

Ponnistusvaihe kesti poikkeuksellisen pitkään - neljäkymmentä minuuttia. Minusta se tuntui varttitunnilta. Aivan lopussa tekniikka petti. Sydänkäyräpiirturista loppui patterit juuri kun lyönnit olivat hieman laskussa. Oli kiire saada Frejan pää syntymään. Irma teki välilihan leikkauksen vastoin alkuperäisiä suunnitelmia ja toinen kätilömme Eine kampesi supistuksen aikana vatsani päältä. Tämäkään operaatio ei tuntunut miltään. Olin aivan turtana luonnon puudutteista. Mutta pääni oli ihanan kirkas. Vielä yksi ponnistus. Hups - lapsemme oli jalkojeni välissä. Sillä oli kaunis kaartuva kiiltävä selkä. Sain sen syliini. Kuinka lämmin, pehmeä ja kokonainen se olikaan. Ja on vieläkin.

Kati Tuurala
Tämä sähköpostiosoite on suojattu spamboteilta. Tarvitset JavaScript-tuen nähdäksesi sen.

Jäsenlehti 3/1998