Voi ei, nytkö se jo tulee! - Ennenaikaisen synnyttäjän Järki ja Tunteet

Se oli oma vikani. Aina olen päättänyt lapseni syntymäpäivän ja niin tein hölmöyksissäni nytkin. Toimituspäivä olisi ollut vasta syyskyyn puolella ja itsekseni ajattelin, että voisihan tuo jo syntyä ennen koulun alkua, ennen kuin lapset tulevat lomalta kotiin. En miettinyt asiaa ihan loppuun asti. Ja kroppa totteli, kuten aina.

Kaikesta edellisestä viisastuneina

Esikoinen syntyi kuin aktiivisynnyttäjän painajaisessa: nuori terve äiti, matalariskinen synnytys, selällään alusta loppuun kaikissa mahdollisissa remmeissä kiinni, ilokaasua tempoen, kylmä kippo perän alla, kätilön kanssa välilihan leikkauksesta riidellen. Toisessa synnytyksessä sain sentään olla puoli-istuen. Kolmas syntyi vahingossa kotiin omaan kylpyammeeseen helposti ja ihanasti. Neljännen kanssa jo sitten tiesimme, millainen hyvä syntymä voi olla ja yritimme sitä sairaalassa laina-ammeen kanssa. Kaikesta edellisestä viisastuneina järjestimme ja saimme upean koti-vesisynnytyksen viidennelle lapsellemme. Täydellistä, sain olla juuri niin kuin halusin. Juuri sellaista olisimme halunneet kuudennellekin.

Mutta toisin kävi

Syntymään piti olla vielä viisi viikkoa. Neuvolalääkärille mainitsin, että ihan kun lapsivettä tirahtelisi välillä, ja hänestä se oli tutkimisen paikka. Inhoan sisätutkimuksia - näitä tarpeellisiakin - ja varsinkin sitä, jos lääkäri alkaa rypistellä kulmiaan katsellessaan keskittyneesti kaukaisuuteen sormet minun sisälläni. Paikat olivat pehmenneet ja kohdunsuu vähän auki! Polin kautta kannattaisi mennä, ihan varmuudeksi vaan.

Huimapää voin olla, mutta en sentään hullu

Sairaalassa lääkäri totesi, että kohdunsuu on neljä senttiä auki ja kalvo pullottaa. Pikkurouvan pitäisi jäädä sairaalaan lepäämään, kun on noita viikkojakin vasta 35. Itse olin sitä mieltä, että lepäisin paremmin kotona. Pääsin kotiin allekirjoitettuani paperin, jossa kerrottiin minun kieltäytyneen jäämästä sairaalaan ja näin toimineen vastoin lääkärin ohjeita. Kotisynnytysaikomuksesta sain pienet torut ja vakavan kehotuksen tulla sairaalaan, jos vauva syntyy ennenaikaisesti. No tietysti, huimapää voin olla, mutta en sentään hullu. Ennen kotiinlähtöä kirjoitin varmuudeksi pitkät tarinat sairaalasynnytyksen esitietolomakkeeseen.

Kun pääsin kotiin, oli oloni jo tosi hankala. Säikähdin, kun tajusin, että juuri tätähän olin itse halunnut ajattelematta lainkaan vauvaa, joka ei varmaankaan vielä ollut valmis syntymään. Eikä myöskään suunniteltu synnytys omassa kylppärissä onnistuisi näin aikaisilla viikoilla, sairaalaan olisi pakko mennä. En halua, en uskalla! Nyt stop! Vauva ei saisi syntyä vielä! Joka kerta kun nousin istumaan tai vallan pystyyn, tuntui, että jalat ristissä piti olla, ettei vauva pudota pätkähtänyt ennen aikojaan. Pari päivää jaksoin maata ja sitten luovutin. Illalla päätin, että tule vaan vauveli, kyllä me selvitään.

Tule vaan vauveli, kyllä me selvitään

Yöllä heräsin supistuksiin. Soitin sairaalaan ja kysyin, että saanko mennä veteen sairaalassa vähistä viikoista huolimatta, vai jäänkö kotiin ammeeseen ja tulen vähän myöhemmin. Kätilö kipitti kysymään lääkäriltä joka vastasi: "Mahdollisesti, tule nyt ensin tänne." Sairaalaan meno pelotti niin samperisti.

Perillä kätilö tuli ja otti minut reippaasti haltuunsa. Kerroin hänelle, että minua pelottaa mahdottomasti se, että minua määräillään enkä saa tehdä asioita niin kuin haluan enkä olla rauhassa. Kätilö huokasi suuren rentouttavan huokauksen ja sanoi, että älä pelkää, saat olla ihan niin kuin tahdot, esitietolomake oli luettu huolellisesti läpi. En halunnut käydä pitkälleni, joten kätilö suoritti sisätutkimuksen seisaaltaan takaapäin - ensimmäistä kertaa uransa aikana. Sillä aikaa kun kätilö varmisti lääkäriltä lupaa vesialtaalle ja laittoi veden valumaan, vauvalta otettiin pätkä sydänäänikäyrää.

Pääsin altaaseen, sain aquarakkulat, kynttiläni ja musiikkini, ja ennen kaikkea oman rauhan. Minä keinuin vedessä, mies tarjoili juomaa, hieroskeli ja sääteli vedentuloa. Tunnelma oli hieno ja rauhallinen. Paria aika huomaamatonta sydänäänien kuuntelua lukuun ottamatta saimme olla aivan keskenämme.

Kipu vie tunteitten ja vaistojen maailmaan

En taaskaan muistanut miten sietämättömän kovaa kipu on, miten se kestää ja kestää niin, että lopulta vajoaa tunteitten ja vaistojen maailmaan. Mourusin ja ähisin keinuen ja välillä rentoutuen vedessä. Kovat ja jatkuvat supistukset muuttivat pikkuhiljaa liukuen luonnettaan ja minusta tuntui, että haluan maata jalkojeni alle. Kapusin pois altaasta. Konttailin lattialla, nojailin tuoleihin, kellotin omalla täkilläni, roikuin miehessäni, purin ja puristin ja kipu ei tuntunut hellittävän ikinä. Miksi aika ei kulu! Mies nukahti istualleen. Ja heräsi hieromaan.

Tuttu puhina voimistui. Piti päästä seisomaan etukumaraan. Jalat tärisivät. Ponnistutti, mutta ei kuitenkaan riittävästi. Kätilö tilattiin paikalle, uusi ihminen, vuoro oli vaihtunut. En jaksa, auta! Kätilö kuitenkin rohkaisi pysymään toiveissani ja välttämään lääkkeitä, mutta ehdotti vielä aquarakkuloita selkään. Se auttoi, ihanaa. Tule nyt vauva, tule! Suoli tyhjeni. Mieheni siivosi eleettömästi ja nopeasti. Vedet läiskähtivät voimalla lattialle. Nyt se tulee! "Haluatko ottaa itse vastaan?" kysyi kätilö. "En voi!" huusin. Yksi ponnistus. Ei se mahdu! Repeän! Toinen ponnistus ja kätilö otti kopin. "Ohi! Ihanaa!" ajattelin ensimmäisenä ja heti perään: "Vauva tänne!"

Hymy levisi sisältä koko kroppaan

Pitelin paksun kinan peitossa olevaa poikastani ja laskeuduin lattialle polvilleni. Katselin lasta ja hymy levisi sisältä koko kroppaan. Höyrysimme molemmat, poika ja minä. Allashuone oli kuin taistelun jäljiltä. Kätilö oli hävinnyt ja olimme aivan rauhassa. Peittoa päälle, hiljaista juttelua, pari valokuvaa. Poikanen yritti aukoa silmiään ja liikahteli hiljaa rintojeni välissä. Hentoista imuttelua.

Jonkin ajan kuluttua kätilö palasi ja kysyi haluaisinko käydä suihkussa ja siirtyä lämpimämpään huoneeseen. Halusin, mutta lapsen piti olla lähelläni koko ajan. Leijonaemo oli herännyt. Napanuora leikattiin ajallaan, istukka syntyi pian sen jälkeen itsekseen, ilman piikkejä. Punnituksen ja mittauksen tein itse, ei puhettakaan, että olisin päästänyt ketään koskemaan vauvaan. Vaistot veivät tuoretta äitiä. K-vitamiinin suhteen sairaala oli ehdoton ja pienen keskustelun jälkeen se annettiin.

"Ei!" huusivat vaistot. "Selitätkö vielä miksi?" sanoi järki

Olin iloinen ja tyytyväinen. Sain synnyttää aivan itse toiveitteni mukaan, vaikka jouduin tulemaan sairaalaan. Vauva voi keskosuudesta huolimatta hyvin ja oli yli kolmikiloinen. Kätilö halusi vielä mitata kuinka vauvamme jaksoi keskeneräisillä keuhkoillaan hengittää. Saturaatiolukemat eivät olleet aivan hyvät, joskin ne nousivat pikkuhiljaa koko ajan. Lääkäri kutsuttiin katsomaan vauvaa.

Lääkäri tutki ja ehdotti, että voitaisiinko laittaa vauva vähäksi aikaa keskolaan tarkkailuun hapetuksen ja keuhkojen mahdollisen kosteuden takia. "Ei!" huusivat vaistot. "Selitätkö vielä miksi?" sanoi järki. Järki voitti, varsinkin, kun saisin tietysti koko ajan olla vauvan luona. Kannoin itse vauvani keskolaan.

Ison pyörän rattaisiin

Keskolassa tunnelma muuttui täysin ja iso pyörä pyörähti käyntiin. Vauvalla ei onneksi ollut mitään hätää. Jouduimme kuitenkin - vain rutiinin vuoksi - samoihin rattaisiin kuin kahvipaketin kokoisten pikkuisten perheet. Kerron siitä myöhemmin.

Niina Kettunen